Ymmärrä viimein, mikä jarruttaa parisuhdettasi, ja rakenna suhdettasi selkeän näkemyksen ja vahvan, terveen itsearvostuksen varaan.

Itsetutkiskelu ei tarkoita sitä, että kysymme joka aamu, ansaitsemmeko yhä olla olemassa, tulla rakastetuiksi tai luottaa itseemme.

Se ei tarkoita astumista sisäiseen huoneeseen kuulemaan omaa syytöstämme ja etsimään uutta syytä tuomita itsemme.

Kyse on yksinkertaisemman asian tunnustamisesta:

Se, minkä tiedän, ei ehkä ole kaikki, mitä minun tulisi tietää.

Se, minkä näen, ei ehkä ole kaikki, mitä minun tulisi nähdä.

Se, minkä ymmärrän, ei ehkä ole kaikki, mitä minun tulisi ymmärtää.

Tämä tunnustus ei vähennä arvoamme. Se estää meitä vain jättämästä tulevaisuuttamme vajavaisen ymmärryksen varaan.

Voimme olla älykkäitä ja silti jokin tieto on voinut jäädä meiltä huomaamatta. Voimme olla anteliaita ja tarjota sellaista, mitä toinen ei tarvinnut. Voimme olla uskollisia ja laiminlyödä toisen tärkeän lupauksen. Voimme tarkoittaa hyvää ja saada aikaan päinvastaista kuin halusimme.

Itsetutkiskelun tehtävä ei ole ratkaista, olemmeko hyvä vai huono ihminen. Se arvioi, vastaavatko tekomme sitä ihmistä, joka uskomme olevamme, ja sitä suhdetta, jonka haluamme rakentaa.

Tarkistaminen ei ole arvon vähättelyä

Kun luemme viestin uudelleen ennen lähettämistä, emme väitä, ettemme osaisi kirjoittaa.

Kun laskemme tärkeän summan uudelleen, emme sano, ettei rahalla ole arvoa.

Kun tarkistamme, että ovi on kunnolla kiinni, emme tuomitse koko taloa.

Tarkistamme yhden täsmällisen asian, koska se, mikä siitä riippuu, ansaitsee huomiomme. Miksi sama menettely muuttuu niin kipeäksi, kun kyse on omasta käyttäytymisestämme?

Koska yleistämme.

Kumppanimme sanoo, että jokin sanamme oli halveksuva. Kuulemme, että olemme halveksittavia. Hän moittii meitä itsekkäästä päätöksestä. Kuulemme, että koko olemuksemme on itsekäs. Löydämme virheen tavassamme rakastaa ja päättelemme, ettemme osaa antaa mitään hyvää.

Käyttäytymistämme on tarkasteltava. Koko identiteettiämme ei tarvitse asettaa syytettyjen penkille.

Meidän on opittava erottamaan yksittäinen asia:

«Mitä tein tässä asiassa?»

«Mitä siitä seurasi?»

«Mitä minun on säilytettävä, korjattava tai selitettävä paremmin?»

Nämä kysymykset ovat vaativia. Ne eivät ole nöyryyttäviä.

Yksi puute ei niele kaikkia hyviä ominaisuuksiamme. Huono päätös ei mitätöi kaikkia hyödyllisiä valintojamme. Kömpelö reaktio ei pyyhi pois niitä kertoja, jolloin osasimme kuunnella, tukea, suojella tai rakastaa hyvin.

Voimme tunnustaa virheen tekemättä koko itsestämme virhettä.

Vahvuutemme tekevät tarkastelusta oikeudenmukaisempaa

Ihminen, joka ei tunne omaa arvoaan, voi käyttää itsetutkiskelua itsensä murskaamiseen. Hän etsii yhtä puutetta ja löytää kymmenen. Hän ottaa jokaisen moitteen vastaan ylivertaisena totuutena ja hyväksyy vastuita, jotka eivät kuulu hänelle.

Toisaalta ihminen, joka katsoo vain vahvuuksiaan, muuttaa jokaisen huomautuksen hyökkäykseksi. Hän muistuttaa siitä, mitä maksaa, mitä tuo suhteeseen ja mitä kestää. Hänen luettelostaan tulee muuri, jonka takana mitään ei enää voi korjata.

Tarvitsemme molemmat totuudet:

Minun on tiedettävä, mitä tuon suhteeseen.

Minun on säilytettävä kykyni tarkastella sitä, mitä voin parantaa.

Nimetään siis ominaisuutemme, jotka tosiasiat vahvistavat. Osaammeko kuunnella käyttämättä myöhemmin meille uskottua asiaa toista vastaan? Tuoko läsnäolomme säännöllisesti rauhaa, hellyyttä, turvaa tai iloa? Pidämmekö sanamme niillä alueilla, joilla pidämme itseämme luotettavina? Voivatko kanssamme elävät ihmiset nimetä täsmällisiä hetkiä, jolloin ominaisuutemme tekivät heille hyvää?

Tosiasioiden vahvistama ominaisuus ansaitsee tulla tunnustetuksi. Se ei katoa siksi, että jokin toinen alue vaatii työtä.

Tämä perusta auttaa meitä kuulemaan huomautuksen romahtamatta: «Nämä sanat eivät kerro kaikkea siitä, kuka olen. Voin siis tarkastella niitä joutumatta puolustamaan koko identiteettiäni.»

Oman arvon tunteminen ei tee itsetutkiskelusta tarpeetonta. Se tekee siitä täsmällisempää.

Kolme vastausta on mahdollista

Lähestymme joskus itsetutkiskelua valmiiksi kirjoitetulla johtopäätöksellä: jos tarkastelen itseäni, huomaan väistämättä olevani väärässä.

Se ei ole tarkistus. Se on ennalta valmisteltu tuomio.

Rehellinen itsetutkiskelu voi tuottaa ainakin kolme vastausta.

Ensimmäinen: minun on korjattava. Tosiasiat osoittavat, että sanani loukkasivat, päätökseni sivuutti oikeutetun odotuksen tai sovellan toiseen sääntöä, jota en hyväksy itselleni.

Toinen: voin parantaa. Aikomukseni oli hyvä, mutta toinen muoto, määrä tai ajankohta voisi tuottaa enemmän arvoa. Minun ei tarvitse hylätä hyvää ominaisuutta. Minun on opittava käyttämään sitä paremmin.

Kolmas: olen tehnyt oman osuuteni oikein. Kumppanimme on voinut ymmärtää väärin, torjua rajan tai reagoida odotukseen, jota emme koskaan hyväksyneet. Voimme selittää enemmän ottamatta syytä kannettavaksemme vain siksi, että toinen kokee turhautumista.

Tämä kolmas mahdollisuus on olennainen. Itsetutkiskelu ei tarkoita, että annamme kumppanillemme oikeuden. Se tarkoittaa asian tarkistamista riittävän huomaavaisesti toista kohtaan ja sen jälkeen tosiasioiden vahvistaman tuloksen hyväksymistä riittävän kunnioittavasti itseämme kohtaan.

Toisen suru ei automaattisesti todista, että toimimme väärin. Hyvä aikomuksemme ei myöskään todista, että toimimme oikein.

On tarkasteltava koko tapausta.

Uusinta näyttää sen, minkä tunne oli peittänyt

Vaikean tilanteen jälkeen voimme katsoa sitä uudelleen kuin uusintana. Emme kiduttaaksemme itseämme, vaan havaitaksemme sen, mitä nopea toiminta ei antanut meidän nähdä.

Mikä oli lähtötilanteen tosiasia? Mitä oletin heti? Minkä aikomuksen liitin toiseen? Mitä halusin saada aikaan? Millaista äänensävyä käytin? Missä vaiheessa keskustelu vaihtoi suuntaa? Mitä reaktioni sai aikaan?

Nainen moittii puolisoaan siitä, ettei tämä koskaan tee aloitteita. Puoliso ehdottaa retkeä seuraavalle viikonlopulle. Nainen arvostelee heti paikkaa, ajankohtaa ja budjettia ja toistaa sitten, että hänen on aina järjestettävä kaikki.

Uusinta voi näyttää hänelle kaksi totuutta: hänen tarpeensa sille, että puoliso osallistuisi, oli oikeutettu, mutta tapa, jolla hän otti aloitteen vastaan, saattoi opettaa puolisolle, ettei ehdottaminen ollut vaivan arvoista.

Mies kokee kumppaninsa puhuvan hänelle kovasti. Keskustelun aikana hän säilyttää rauhallisen äänensävyn. Kumppani suuttuu silti ja moittii häntä tuen puutteesta. Uusinta voi vahvistaa, ettei mies lisännyt tilanteeseen kovuutta. Se voi myös näyttää hänelle, että hänen ilmaisunsa oli rauhallista mutta kuuntelemisensa etäistä.

Kummassakaan tapauksessa ei riitä, että kysymme, kumpi oli oikeassa. On tarkasteltava, mitä kumpikin toimintatapa auttoi saamaan aikaan.

Uusinta ei muuta menneisyyttä. Se muuttaa sitä, mitä menneisyys voi opettaa seuraavalle vastauksellemme.

Traileri näyttää seuraukset

Itsetutkiskelu ei toimi vain teon jälkeen. Se voi tulla mukaan jo ennen sitä.

Silloin luomme trailerin päätöksestä, jonka aiomme tehdä. Siirrymme muutaman tunnin, päivän tai vuoden päähän ja katsomme todennäköisiä seurauksia.

Olemme lähettämässä viestin vihaisina. Olemmeko yhä ylpeitä jokaisesta sanasta, kun tunne on laantunut? Auttaako vastaus käsittelemään ongelmaa vai antaako se toiselle uuden virheen, jonka taakse hän voi kätkeä omansa?

Haluamme nöyryyttää kumppaniamme hänen perheensä edessä sen jälkeen, kun meitä on nöyryytetty. Millainen pari palaa kotiin tämän kaksinkertaisen loukkauksen jälkeen? Minkä aseman olemme antaneet läheisille ongelmassa, jota he eivät ehkä unohda sovintomme jälkeenkään?

Haluamme suostua kalliiseen hankkeeseen ilahduttaaksemme toista. Millaista välitöntä iloa luomme? Mitä kustannuksia, väsymystä tai kaunaa voi myöhemmin ilmaantua? Tietääkö toinen todella, mistä meidän on luovuttava?

Tämä traileri ei ole ennustus. Se estää meitä vain väittämästä, ettei seurauksia ollut olemassa siksi, etteivät ne olleet varmoja.

Tietoinen päätös katsoo ensimmäistä hyötyään pidemmälle. Se ottaa huomioon myös ihmisen, jonka on elettävä päätöksen jälkeen.

Tuo ihminen olemme edelleen me.

Hyvän aikomuksen on kohdattava toisen kokemus

Voimme pitää itseämme romanttisina, suojelevina, läsnä olevina, suorapuheisina tai huomaavaisina. Ehkä olemme oikeassa.

Parisuhteessa hyvä ominaisuus ei kuitenkaan elä vain aikomuksessamme. Se saapuu tietyn ihmisen kokemukseen.

Lahja voi olla antelias mutta ohittaa sen, mikä olisi todella koskettanut toista. Suorapuheisuus voi olla hyvä ominaisuus ja muuttua julmaksi, jos sitä käytetään väärällä hetkellä tai sellaisten ihmisten edessä, joiden ei kuulu saada kuulla tuota totuutta. Suojeleminen voi rauhoittaa ja muuttua sitten tukahduttavaksi, jos se vie toiselta jatkuvasti oikeuden yrittää ja päättää.

Itsetutkiskelu ei sano: «Et ole antelias. Et osaa suojella.»

Se kysyy: «Miten tämä ominaisuus otetaan tässä vastaan? Mitä pitäisi mukauttaa, jotta se tuottaisi enemmän sitä hyvää, jota halusit tarjota?»

Myös asiayhteys merkitsee. Vitsi voi naurattaa lauantai-iltana ja loukata seuraavana tiistaina. Lause voi olla sama. Hetki, lähihistoria ja suhteen tila eivät ole.

Emme välttämättä toimineet väärin vain siksi, että toinen otti teon huonosti vastaan. Kumppanimme voi myös liittää siihen vääriä aikomuksia. Mutta sen toistaminen, että teko oli täsmälleen sama, kiertää hyödyllisen kysymyksen: mikä sen ympärillä ei ollut samaa?

Kaavamainen rakkaus antaa meidän pysyä omana itsenämme oppimatta tuntemaan toista. Vastuullinen rakkaus säilyttää aikomuksemme ja parantaa tapaa, jolla se välittyy.

Henkilökohtainen itsetutkiskelu valmistaa yhteiseen tarkasteluun

Pyydämme mielellämme kumppaniamme tarkastelemaan itseään. Tiedämme usein, mitä hänen pitäisi tunnustaa, korjata, lopettaa tai ymmärtää.

Sitten hän näkee vaivaa. Hän oppii kuuntelemaan, on enemmän läsnä, pitää paremmin sanansa tai vähentää suhdetta tuhoavaa käytöstä.

Eivätkä kaikki ongelmat katoa.

Kun toinen eteni, me jäimme joskus paikalle, josta annoimme hänelle ohjeita. Aiemmin väärässä olleella ihmisellä on nyt uusia tosiasioita, joihin hän voi verrata vanhaa tarinaa. Nämä tuoreet vertailukohdat auttavat häntä näkemään tapamme selvemmin.

Lopulta hän kysyy: «Olen työstänyt sitä, mistä minua moitit. Mitä sinä nyt teet sille, mitä minä pyydän sinulta?»

Reseptimme tuntuu vähemmän miellyttävältä, kun siinä lukee oma nimemme.

Yhteisen työn on alettava sisäisestä kokouksesta. Mikä on minun osuuteni? Minkä tiedän tehneeni hyvin? Mistä moitin toista samalla kun teen sitä itse toisessa muodossa? Mitä näkyvää vaivaa olen itse nähnyt? Minkä huomautuksen torjuin, koska se uhkasi käsitystäni itsestäni?

Tämän jälkeen keskustelusta voi tulla kahden ymmärryksen yhdistämistä, ei yhden ihmisen järjestämä oikeudenkäynti.

Parantaminen ei aina tarkoita enemmän antamista

Enemmän rakkautta, kärsivällisyyttä, huomiota, läsnäoloa tai vaivannäköä: joskus tarvitsemme juuri sitä.

Mutta jos annamme jo valtavasti ihmiselle, joka ei suojele mitään, määrän lisääminen voi opettaa hänelle, että hän saa enemmän ilman, että hänen tarvitsee muuttua.

Jos annamme anteeksi tekemättä seurauksia näkyviksi, suurempi kärsivällisyys voi tarkoittaa enemmän aikaa, jonka annamme samalle puutteelle.

Jos selitämme lakkaamatta ihmiselle, joka on ymmärtänyt mutta kieltäytyy toimimasta, lisäviestintä voi vain lykätä päätöstämme.

Itsetutkiskelun on siis tarkasteltava ratkaisua yhtä lailla kuin ongelmaa. Tarvitseeko tämä pari enemmän rakkautta vai paremmin tilanteeseen sopivaa rakkautta? Uutta huomiota vai rajan, joka tekee jo annetun huomion näkyväksi? Onko meidän korjattava puute vai lakattava kantamasta sitä osuutta, jonka toinen jättää tarkoituksella maahan?

Paremmin antaminen on joskus vastuullisempaa kuin enemmän antaminen.

Ja kun toinen kieltäytyy pitkäjänteisesti rakentamasta, itsetutkiskelu ei tarkoita uuden tavan keksimistä kaiken tekemiseen itse. Se voi myös vahvistaa, että vaikutusvaltamme päättyy hänen tahtonsa kohdalla.

Tarkistaminen auttaa hyödyntämään potentiaaliamme paremmin

Itsetutkiskelu ei tarkoita puutteisiimme viehtymistä. Se tarkoittaa selkeän näkökykymme asettamista potentiaalimme palvelukseen.

Se muuttaa moitteen tiedoksi, kokemuksen päivitykseksi ja hyvän ominaisuuden paremmin tilanteeseen sopivaksi arvoksi. Se auttaa meitä tunnustamaan virheen samaistamatta itseämme siihen. Se antaa meille myös mahdollisuuden vahvistaa hyödyllisen päätöksen halveksimatta eri mieltä olevaa ihmistä.

Meidän ei pidä tuomita itseämme eikä julistaa itseämme täydellisiksi.

Meidän on tarkistettava.

Säilytettävä se, minkä tosiasiat osoittavat hyödylliseksi.

Parannettava sitä, mikä voi tuottaa enemmän arvoa.

Korjattava se, mikä tuhoaa.

Selitettävä se, mikä ymmärrettiin väärin.

Ja kieltäydyttävä kantamasta syytä, joka todella kuuluu toiselle.

Arvomme ei nouse aina, kun olemme oikeassa. Se ei laske aina, kun löydämme virheen. Se tulee näkyväksi siinä, miten käytämme löytämäämme totuutta.

Itsetutkiskelu ei siis vie meiltä mitään. Se estää vain varmuuksiamme, tapojamme ja jopa hyviä ominaisuuksiamme tuottamasta vähemmän kuin mihin pystymme.